Pieniä tarinoita keittiöstä osa 1

Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään. Ruuan laitto on myös opittava ja opeteltava asia, toisinaan kantapään kautta. Yksikään kokki tuskin on täysin ilman kommelluksia selvinnyt, jotkut vain onnistuvat keräämään isomman kokoelman pieleen menneitä tai muuten vain hullunkurisia sattumuksia.

 Monta jutun arvoista tarinaa on jo valitettavasti painunut unholaan, mutta jokunen sentään on muistissa säilynyt. Otsikkokuva puolustaa paikkaansa tässä kirjoituksessa siinä mielessä, että yhden kerran olen tullut ottaneeksi väärän maustepurkin, kun kaksi lähes samanlaista kököttää ripirinnan… ja lähes samanväristä jauhetta sisällä. Olin tekemässä smetanakastiketta lohkoperunoille – eikä tästä ole edes kauan. Kastikkeeseen kuuluu runsaasti paprikajauhetta ja vain hiukan chilijauhetta, mutta minäpä nappasin hyllystä chilin sen kummemmin miettimättä, mitä se mahtaa sisältää ja roiskin smetanan sekaan kuin paprikaa ikään. No, tulistahan kastikkeesta totisesti tuli, mutta kyllä me sen ruuan ohella kuitenkin söimme, vaikka lieskat suusta melkein lensivätkin.

Tule meille vaan, meillä leivotaan…

Olen ollut varsin innokas pullan leipoja jo lapsesta saakka ja onneksi meillä oli äiti, joka antoi harjoitella niin ruuan laittoa kuin leipomisen taitojakin. Erään kerran olin vaivannut ison kahden kilon taikinan valmiiksi ja olin varsin tyytyväinen lopputulokseen.

Sitten yhtäkkiä huomasin (en kyllä kuolemaksenikaan muista, mistä sen huomasin… maistoinko ehkä), että olin unohtanut laittaa suolaa taikinaan. Ensin iski kauhistunut epäilys, sitten meinasi tulla itku  ja lopulta nousi kiukku. Otin koko painavan köntin ulos vuoasta ja vihastuksissani viskasin sen ilmaan niin lujalla voimalla kuin vain ikinä kykenin.

Siellä se sitten roikkui, katossa, venyen alaspäin pikkuhiljaa. Näky oli niin huvittava, että alkoi väkisinkin naurattaa. Hymysuin asetuin hollille taikinan alle ja otin sen avosylin vastaan, kun se sieltä lopulta tulla lotkahti alas. Laitoin takaisin vuokaan, lisäsin suolan ja vaivasin oikein pontevasti. Lopputuloksena saimme kuin saimmekin monta pellillistä ihan hyvää pullaa.

Ja kiitän Luojaa siitä, ettei äiti sattunut olemaan paikalla – katossa roikkuvaan pullataikinaan hänen huumorintajunsa ei ehkä olisi riittänyt.

Lounasta isälle

Yhtenä lapsuuden kesänä äitini lähti pikkusiskoni kanssa Ruotsiin sukuloimaan. Vai lähtikö pikkusiskojen kanssa – sekin asia on jo paennut jonnekin muistojen unholaan. Keskisisko oli varmasti mukana, mutta mitenkähän oli nuorimmaisen laita, matkassa mukana vai mummolassa. No, joka tapauksessa minä jäin huolehtimaan isän ja vanhemman veljen ruokkimisesta noin viikon ajaksi.

Isällä oli tuohon aikaan tapana tulla lounastauolla kotiin syömään eikä hän tavastaan poikennut silloinkaan, kun minä olin vastuussa lounaan laittamisesta. Ensimmäisenä päivänä tein jonkinlaisia grillattuja juustoleipiä, joissa oli sinappia ja jotakin muuta “mössöä” seassa. Isä söi ja sanoi: “Kiitos, oli tosi hyvää”.

Minä olin tietenkin kovin ylpeä ja  tyytyväinen onnistumisesta ja seuraavana päivänä laitoin isälle lounaaksi grillattuja juustoleipiä, joissa oli vielä enemmän sinappia ja jotakin muuta “mössöä” välissä. Isä söi ja sanoi: “Kiitos, oli hyvää”. Kolmantena päivänä tein lounaaksi grillattuja juustoleipiä, joissa oli vielä edellispäivääkin enemmän sinappia ja jotakin muuta “mössöä” välissä. Isä söi, kiitti kyllä mutta kehunut. Seuraavana päivänä en noita leipiä enää tehnyt, ajattelin vain, että taisi jo isä kyllästyä…

Ensimmäinen paisti uunista ulos

Jokainen kunnon vaimo ja emäntä joutuu jossakin vaiheessa sen tosiasian eteen, että olisi ehkä opeteltava tekemään uunipaisti kokolihasta. Niinpä tietenkin minäkin. Ostin reilun kilon painoisen paahtopaistin, maustoin sujuvasti ja laitoin uuniin. En tuohon aikaan vielä omistanut edes paistomittaria, joten päätin luottaa siihen, että kykenen arvioimaan tarvittavan paistoajan.

Ja mitä tuotti loistava arviointikykyni. Aikansa annoin lihan uunissa muhia ja sitten otin se sieltä ulos. Se tuoksui kerrassaan herkulliselle, mutta siihen sen positiiviset ominaisuudet sitten loppuivatkin. Yritin veitsellä leikata ja kun hiki otsalla olin hetken uurastanut, totesin, ettei se taida veitsellä pieniksi mennä. Luovuin toiveesta saada herkullinen ateria ja ihan vain kokeeksi viskasin melkoisesti uunissa kutistuneen lihaköntin lattialle: se pompahti sieltä takaisin kuin paraskin superpallo!

Sinä päivänä meillä syötiin noutopizzaa.

jatkuu…