Kuvassa tilanne, joka varmasti on tuttu yhdelle jos toisellekin keittiössä isoa päivällistä valmistavalle. Kyseessä hetki, jolloin tuntuu siltä, että kokilla pitäisi olla vähintään neljä kättä kahden sijasta ja jolloin tuntuu siltä, että tekisi mieli heittää homma sikseen ja karata keittiössä.
Kaikki mahdollinen etukäteen tehty odottaa jo tarjolle laittoa jääkaapissa ja esivalmistelut on saatu päätökseen, mutta siitä huolimatta hellalla porisee useampikin kattila, paistinpannu odottaa täyttämistä ja uuni on kuumana sinne laitettavia ruokia varten. Kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tästäkin aina selvitään ja lopputuloksena on herkullinen ateria nälkäisille vieraille.
Laihanlainen kääretorttu
Ensimmäiset kakku- ja kääretorttutaikinat olen vispannut aikaan, jolloin en mitään teknistä vempainta omistanut eli taikinat tehtiin tavallisella vispilällä. Käsien kestävyys siinä oikeanlaisen tekniikan puutteessa oli lujilla: vatkata sai maailman tappiin, eikä koskaan täysin kunnolla vaahdotettua taikinaa syntynyt.
Ensimmäinen kääretorttukin on siis samoin voimia vaativin menetelmin valmistettu. Vispasin taikinaa viisitoista minuuttia ja totesin, ettei alkuunkaan valmista vielä. Vispasin toiset viisitoista minuuttia vaihtaen vispilää vasemmasta oikeaan käteen ja aavistus tukevuutta alkoi taikinaan ilmaantua, vaan ei tarpeeksi, joten pakko oli vielä jatkaa. Kymmenen seuraavan minuutin jälkeen olin jo niin uuvuksissa, että päätin vain lisätä jauhot joukkoon ja kumota taikinan pellille ja jäin odottelemaan lopputulosta. Uunista tuli ulos noin kolmen millimetrin paksuinen nahkea levy… josta kuitenkin tortun hilloineen päivineen käärin. Laihanlainenhan se ensimmäinen kääretorttu oli ja tuntui suussa melko kumimaiselta. Enkä sitä sitten kenelläkään kehdannut tarjolle laittaa, vaan söinpä kuitenkin itse.
Keittiössä palaa!
Tämä ei varsinaisesti ruuanlaittoon liity, mutta keittiössä kuitenkin tapahtuu. Kello on noin yhdeksän illalla, lapset ovat jo vuoteissaan (eivät nuku, mokomat) ja me mieheni kanssa istumme olohuoneen sohvalla katsomassa uutisia. Menossa juuri reportaasi isosta tulipalosta ja paloautojen pillit ujeltavat.
Mikä siellä palaa, huutaa vanhempi tyttäristä lastenhuoneesta.
Ei mikään, minä vastaan, telkkarissa vain on tulipalo.
Mikä siellä palaa, huutaa tyttäreni uudestaan.
Ei mikään, vastaa isä, nuku nyt vain rauhassa. Tämä tulee telkkarista.
Ei kun meidän keittiössä, kuuluu lastenhuoneesta hätäinen ääni.
No, nousin siitä katsomaan, mistä tuo lapsen hätä johtuu ja huomasin, että keittiön hellalla loimottavat liekit lähes kattoon asti. Kyllä siellä paloi, pakko oli uskoa. Kiireesti sammutushommiin ja kun tuli on saatu taltutettua, saamme todeta, että onneksi vahingot olivat pelkkää nokea ja likaa joka puolella. Tuli ei ollut vielä ehtinyt sytyttää yhtäkään kaapinkulmaa. Onneksi.
Ja mikä siellä paloi. No pannumyssy tietenkin. Tuohon aikaan ja vielä vuosia sen jälkeenkin keittelin pannukahvia, kun muut jo lorottelivat omansa kahvinkeittimellä. Pannukahvi kun oli ja olisi varmaan edelleenkin paljon parempaa kuin kahvinkeittimessä tehty, vaan niin sitä on itsekin kehitykselle periksi antanut.
Minulla saattaa olla maailmanennätys pannumyssyjen polttamisessa. Pannukahvikaudella ehdin polttaa yli kymmenen myssyä erilaisilla oivallisilla tavoilla: laitoin kahvin kiehumaan, mutta kannen sijasta myssyn pannun päälle. Tai laitoin myssyn pannun päälle ja jätin vahingossa hellan levyn auki. Tai myssyn reuna sattui olemaan sopivasti kuumenevan levyn päällä jne – kyllähän nokkela emäntä monta konstia keksii. Lopulta sain sisareltani lahjaksi pannumyssyn, jonka sisään hän oli laittanut viestin, että tällä myssyllä ei sitten ole palovakuutusta… ja se myssy minulla on edelleen tallella, joskin sen ainoa virka nykyään on silloin tällöin pitää perunakattila lämpimänä ruokapöydässä.
Kahvinkeittotaitoja kahvinkeittimellä
Pannumyssyistä päästäänkin sujuvasti etenemään kehityshistorian seuraavaan vaiheeseen: kahvinkeittimeen. Kahvinkeittimen jaloissa käyttötaidoissa minulla lienee useita kohtalotovereita – varmasti en ole ainoa, joka hajamielisyyksissään söheltää tuon yksinkertaisen sähkölaitteen kanssa.
Seuraavanlaisia omia viritelmiä keittämisestä olen ainakin kokeillut:
- Laita vettä keittimeen, laita suodatinpaperi paikalleen ja kahvit siihen. Tule puolen tunnin päästä tarkistamaan, että varmasti unohdit painaa käynnistä-nappulaa.
- Laita suodatinpaperi paikalleen ja kahvit siihen, käynnistä kone. Tule hetken päästä tarkistamaan, että varmasti unohdit laittaa vettä keittimeen.
- Laita vettä keittimeen ja käynnistä kone. Tule hetken päästä tarkistamaan, että varmasti unohdit laittaa suodattimen ja kahvia.
- Laita vettä keittimeen, laita suodatinpaperi paikoilleen ja kahvit siihen. Tule hetken päästä tarkistamaan, että varmasti unohdit laittaa pannun keittimeen. Siivoa sotku.
Hillomunkkeja
Paistoin viime vappuna pitkästä aikaa munkkeja. Gluteenittoman ruokavalion ja gluteenittomien leivonnaisten myötä munkkien paisto oli jäänyt, koska epäilin taikinan olevan liian löysää rinkuloitten pyörittelemiseen. Munkeista tuli todella hyviä ja meinaan vastaisuudessakin noita tehdä.
Tein myös hillomunkkeja, joista päästäänkin tämän pikkutarinan ytimeen. Kerroin tyttärelleni, kuinka aikanaan yritin tehdä hillomunkkeja: tein taikinapalloista levyjä, laitoin hilloa keskelle ja käärin kasaan. No arvata saattaa, kuinka siinä kävi. Kun plumpsautin pallerot kuumaan öljyyn, ne tietenkin avautuivat ja kaikki hillo oli kattilassa – lopputuloksena epämääräisiä möykkyjä. Hah hah, kyllä meille nauru maittoi! Nauratti lastani vielä enemmän, kun kerroin, että tällä kertaa teen hillomunkit niin kuin pitääkin ja laitan hillon taikinan sisään pursottimella. No, mikäs siinä niin huvittavaa on, kysäisin ja sain kuulla, että hillo laitetaan paistetun munkin sisään. Oppia ikä kaikki!
Oikein hyvää ja aurinkoista kesää kaikille!
Ruokasirkusta 