Jonkin verran aikaa on valitettavasti ehtinyt vierähtää siitä, kun viimeksi olen tänne blogiin jotakin kirjoittanut. Ensinnäkin Suomessa oli poikkeuksellisen kuuma kesä ja koska en itse oikein tuollaista hellettä kestä, taisivat aivotkin olla narikassa koko kesän. Syksy puolestaan on saapunut monenlaisin kiirein enkä siksi ole ehtinyt ruokajuttujen lisäksi juuri muuta lisäilemään ja tämän kirjoittaminen on venynyt venymästä päästyään. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olen jo sivuston esittelyssä kertonut, että ruokablogini sai alkunsa tyttäreni vanhasta mutta itselleni uudesta kamerasta – vanhuudestaan huolimatta monin verroin paremmasta kuin oma vanha kamerani. Kuvasin ensin kyllästymiseen asti mopsieni naamoja sekä kaloja akvaariossa ja sitten keksin, että vaihteen vuoksi ruokakin voisi olla ihan hyvä kuvauskohde. Ja törmäsin heti sillään useisiin erilaisiin ongelmiin: ruoka ei olekaan yhtä helposti tallennettavissa kuin nassepossujen naamat, vaikka toisin luulisi: nasset vilistelevät paikasta toiseen eivätkä välttämättä ole suostuvaisia kuvattaviksi – toisin kuin ruoka, joka kauniisti nököttää lautasella sen kummemmin protestoimatta.
Eivätkä ongelmat jää pelkästään siihen kuvan tai kuvien ottamiseen. Kaikkein ensimmäiseksi ruoka pitäisi osata asetella lautaselle niin, että se näyttää herkulliselta JA kuvakokonaisuus kauniilta. Kun en ole mikään ammattikokki enkä ole koskaan opetellut annosten visuaalista kokoamista, ovat kuvat olleet ja ovat edelleen varsin amatöörimäisiä yrityksiä luoda edes jossakin määrin houkutteleva kokonaisuus. Lisäksi pitää saada riittävästi vaihtelua, ettei kuvassa toisensa perään kökötä annos makaronia tai kappale kanaa. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, että kuva saa veden herahtamaan kielelle ja mieliteon päästä maistamaan.
En omista kameran lisäksi mitään kuvaamista helpottavia välineitä kuten hienoja studiovaloja, kameran jalustaa tai tyylikkäitä taustamateriaaleja. Yhden pienen kuvausboxin olen ostanut ja joskus sitä yrittänyt käyttää: sen valaistusolosuhteet eivät kuitenkaan mielestäni ole parhaat mahdolliset ja olen aina joutunut turvautumaan myös lisävalon eli jalkalampun käyttöön. Äskettäin hoidossa olleet kanikaverukset tekivät selvää koko laatikosta.
Niinpä sitten annos tahi padallinen/pannullinen ruokaa tai jokin leivonnainen kököttää milloin minkäkin pöydän kulmalla ja useimmiten joudun turvautumaan pelkkään sähkövaloon. Monesti valaistusolosuhteet ovatkin sitten sellaiset, että vielä kameran etsimessä hyvältä näyttänyt juttu ei enää tietokoneella toimikaan eikä sen korjaamiseen ole riittänyt edes Lightroomin suomat mahdollisuudet. Vika lienee ennemminkin kuvaajassa kuin kamerassa. Satoja kuvia otettu ja satoja kuvia siirretty suoraan roskakoriin. Ateriat tosin ovat olleet toinen toistaan mahtavamman makuisia ja reilun vuoden sisään olenkin tehnyt ihan valtavan määrän erilaisia uusia kokeiluja, jotka ovat osoittautuneet varsin toimiviksi. Ilo se on sekin, hyvän ruuan syöminen.
Me siis nautimme päivän pääaterian varsin myöhään illalla, joten päivänvaloa voi vain harvoin käyttää hyödyksi. Kesällä ulkona syödessä toisinaan saa valaistukseltaan kauniita kuvia, mutta viime kesän kaltaisessa kammottavassa helteessä syöminenkin usein siirtyi lähes yöhön ja tuolloin on jo melko hämärää valokuvaamista ajatellen, huolimatta Suomen yöttömästä yöstä.
Yksi erittäin iso ongelma on tietenkin myös se, että teen kaikki ruuat ensisijaisesti syömistä, en valokuvaamista varten. Toisin sanoen, muut aterialle osallistuvat ovat jo kärsimättöminä odottamassa suuhunpantavaa siinä vaiheessa, kun minä vielä pelaan kameran kanssa enkä näin ollen voi määrättömästi käyttää aikaa onnistuneen otoksen tuottamiseen. Yleensä en myöskään ehdi tarkistaa kuvien laatua ennen aterian aloittamista ja mikäli ne eivät olekaan onnistuneet, niin uusintaa ei enää voi ottaa jo syödystä ruuasta.
Yhtä vaikeaa kuin ruuan kuvaaminen, on myös omien taiteellisten yritystensä ikuistaminen kameralla. Ongelma lienee lähinnä tekninen: en vieläkään osaa käyttää kameraani kuten pitäisi enkä tunne kaikkia sen suomia mahdollisuuksia. Niin tai näin, pastelleissa valo usein lyö koko värikerroksen läpi tehden siitä luonnollista kohdetta huomattavasti rakeisemman ja samoin käy myös lyijykynäpiirrosten kanssa. Öljyväri on sen verran paksua kamaa, että tulos on kamerallakin kohtalaisen hyvä. Ja sanomattakin on selvää, että salamavaloa en käytä sen enempää ruokien kuin piirrostenkaan kuvaamisessa – sen avulla aivan varmasti onnistuu, nimittäin epäonnistumisessa.
Kaikista ongelmista huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että ruoanlaitto on ihanaa ja hyvää ruokaa on ilo tarjota perheelle. Piirtäminen ja maalaaminen suovat varsin suurta tyydytystä ja vaikka otsikkoon osittain lainasinkin Milan Kunderaa, niin valokuvaaminen haasteineen on silti mielenkiintoista ja mukavaa puuhaa, joten aion tästä kaikesta myös tulevaisuudessa nauttia täysin siemauksin.
Mikäli olet ruokien lisäksi kiinnostunut myös piirtämisestä ja maalaamisesta niin käypä tutustumassa uuteen insta-tiliini @art_sirkku https://www.instagram.com/art_sirkku/
Otsikkokuvassa möllöttelee yksi pastelliharjoitelma fenkolista. Ajattelin ottaa helpon mallin ikuistamisen kohteeksi, vaan katin kontit: fenkolihan on tosi haasteellinen piirrettävä.
Tagit: valokuvaus ruuan valokuvaaminen
Ruokasirkusta 